Nyt se on sitten päätetty. Lauantaina tilattiin poikaystävän kanssa matkaliput, mennään ekaa kertaa yhdessä käymään poikaystävän kotimaassa ja koti seuduilla. En tiedä jännittääkö vai mitä. Tietysti jännittää mutta samalla on sellainen pieni paniikki päällä. Samalla kun en jaksa odottaa että lähdetään niin on olo etten halua lähteä. Ei ole samaa kieltä. Poikaystävän ero asiat on niin uutta. Mitä kaikki minusta ajattelee?

Äiti ei ole iloinen tulevasta matkasta. Hän sanoo että minun pitää ottaa vastuuta kissasta. Että kissaa ei voi jättää yksin viikonlopuksi että miksi minun pitää mennä. Että olen vastuuton ihminen. Minun pitäisi miettiä omaa elämää ja mitä siitä haluan. Ja että pilaan elämäni poikaystävän kanssa. Joskus tulee sellainen olo että haluaisin vaan äitille sanoa etten enää jaksa, että jos hän aikoo jatkaa tätä rataa niin sitten hän saa jatkaa ilman minua. Minun veli ja vaimo ovat samaa mieltä kun minä. Olen aikuinen ihminen ja päätän omista asioista itse. Jos äiti jotain siitä kissa asiasta vielä sanoo niin sitten hän ei kissaa näe viikonloppuna. Sitten joku muu hoitaa sitä.

Välillä on rankkaa se että oma äiti ei hyväksy mun valintaa. Välillä taas ei ota sitä niin vakavasti. Mutta kuitenkin kun on kyseessä oma äiti. Mun veli on ollut naimisissa naisen kanssa joka tehnyt niin paljon pahaa kaikille mutta hänet hän on aina hyväksynyt. Niillä on yhdessä 3 lasta. Sanoi äidille että niin kauan kun hän on hyväksynyt kaikki paska mitä tämä nainen on tehnyt niin kauan minä en hyväksy sitä että minun poikaystävätä ei hyväksytä. Minun mielestä olisi tärkein se minun onnellisuus eikä mitään muuta. Mutta tällä hetkellä äiti tekee kaiken etten olisi onnellinen. Tiedän itse minun ja poikaystävän taustaa, tiedän mitä hän on tehnyt minulle ja muille. Tiedän minä olen se joka on käynyt läpi kaikki. Kuitenkin minä olen itse valinnut sitä, olen koko ajan ollut tietoinen siitä mitä hän on tehnyt ja olen suostunut siihen että hän on tehnyt minulle pahaa. Kuitenkaan hän ei enää tee minulle pahaa. Hän tekee kaiken niin että meillä on hyvä olla ja että minulla on hyvä olla. Kuitenkin ymmärrän sen että hänellä on lapsi jota pitää ajatella. Mutta tällä hetkellä meillä menee hyvin ja minulla on oikeasti tunne että olen onnellinen. Miksi äiti ei vaan voi hyväksyä sen? Miksi?

Noh kuitenkin, vähän ajatuksia taas. Ehkä joku päivä kaikki muuttuu, ehkä ei....